Pääkirjoitus: kun Yhdysvaltain alustat kirjoittavat todellisuutta, missä ovat Eurooppa ja EU:n omat alustat?

Stanford Graduate School of Businessin uusi Power to Truth -sarja nosti viime viikolla yhden tämän vuosikymmenen tärkeimmistä keskusteluista pöydälle. Professori Anat Admati, joka johtaa GSB:n Corporations and Society -yksikköä, kävi Guy Rolnikin kanssa läpi, miten valta tiedonkulun yli on viimeisen vuosikymmenen aikana siirtynyt ja kuinka ohut demokraattinen vastavoima sitä vastaan on. Reilun puolen tunnin keskustelu ei tarjoa valmiita vastauksia, mutta se asettaa kysymyksen, jota Euroopan päättäjien ei pitäisi enää väistää: kun harvat yksityiset alustat hallitsevat sitä, mitä kansalainen näkee, kuulee ja jakaa, mitä julkisesta keskustelusta jää jäljelle? Tämä ei ole akateeminen pohdiskelu. Se on rakenteellinen tilannekuva, jolla on suora yhteys siihen, miten Euroopan oman talouden, oman politiikan ja oman turvallisuuden seuraavat kymmenen vuotta muotoutuvat. Juuri siksi Euroopan tehtävä on selvä, vaikka sitä ei ole vielä sanottu julki niin terävästi kuin pitäisi.

Stanford GSB on harvoja paikkoja, joissa koulutetaan Big Techin seuraavaa johtajasukupolvea, ja juuri siksi sen sisäinen kritiikki on poikkeuksellisen painokasta. Admati ei ole ulkopuolinen sääntelyhaukka. Hän on sisäpiiriläinen, joka tunnustaa, että alustojen liiketoimintamalli on toiminut taloudellisesti loistavasti ja antanut maailmalle hyödyllisiä työkaluja. Mutta hän tunnistaa myös sen, että samojen alustojen valta määrittää tiedonkulun rakennetta on kasvanut tasolle, jolla yksittäisen yrityksen tai yksittäisen perustajan päätös voi vaikuttaa kokonaisen demokratian toimintaedellytyksiin.

▶

Lähde: Stanford Graduate School of Business — Power to Truth, Anat Admati & Guy Rolnik, 4.5.2026

Tämä on rakenteellisesti uusi vaihe, jonka kanssa Länsi ei ole vielä oppinut elämään. Kun 1900-luvun massamediat — televisio, sanomalehdet ja radio — hallitsivat julkista keskustelua, niiden ympärille oli rakennettu institutionaalinen vastapaino: journalistinen etiikka, lähdesäännöt, päätoimittajavastuu, viestintälainsäädäntö ja kilpailulainsäädäntö. Sääntelijä tiesi, mihin kohdistaa työkalut, ja yleisö osasi tunnistaa eron toimituksellisen sisällön ja maksetun viestinnän välillä. Tämä rakenne ei ollut täydellinen — eikä sen pitänyt olla — mutta se oli tunnistettava ja vastuullinen. Alustajätit ovat viimeisten kahdenkymmenen vuoden aikana ottaneet kansalaisten tiedonkulussa aseman, joka muistuttaa vanhan median portinvartijaroolia, mutta ilman vastaavaa institutionaalista vastapainoa. Algoritmin valinta, mainonnan kohdennus ja sisällön moderointi tehdään pääasiassa yksityisen yrityksen sisäisillä päätöksillä, joiden perusteita ulkopuolinen valvoja ei näe: ei sääntelijä, ei toimittaja, ei kansalainen.

Tämä on se kohta, jossa Euroopan rooli ei voi olla passiivinen. Olen aiemmin pääkirjoituksessa todennut, että Eurooppa ei voi enää ulkoistaa omaa turvallisuuttaan kenellekään muulle — sama pätee oman tietoympäristönsä eheyteen. Yhdysvallat ei tule korjaamaan omien alustajättiensä Euroopassa tuottamia haittoja, koska niiden taloudellinen menestys on osa Yhdysvaltain omaa kilpailukykyä. Kiina ei tule auttamaan eurooppalaisten demokratioiden tietoinfrastruktuurin vahvistamisessa, koska sen oma malli rakentuu päinvastaiselle perustalle. Eurooppalainen Digital Services Act ja Digital Markets Act ovat oikeaan suuntaan tehtyjä avauksia, mutta ne ovat vasta ensimmäisiä siirtoja kokonaisuudessa, joka vaatii vielä paljon enemmän. On aika myöntää, että lainsäädännöllinen reagointi ei riitä yksinään, vaan tarvitsemme institutionaalisen vastapainon: julkisella ja yksityisellä pääomalla rahoitettua eurooppalaista mediaa, eurooppalaista tutkimuskapasiteettia tietoympäristön tilan seurantaan, eurooppalaisia avoimia alustateknologioita, jotka voivat kantaa julkista keskustelua silloin, kun yksityisten alustojen päätökset ohjaavat sitä pois yhteisestä tilasta. Tämä on karu viesti niille, jotka odottivat alustajättien itsesääntelyn riittävän, mutta sen aika on ohi.

Suomalaiselle yrittäjälle ja päätöksentekijälle Admatin viesti pitäisi kääntää konkreettisemmaksi kuin pelkäksi pohdinnaksi suurten alustojen vallasta. Jokainen suomalainen yritys, joka rakentaa liiketoimintansa Metan, Googlen, X:n, TikTokin tai Amazonin alustoille, on tehnyt strategisen päätöksen siitä, että sen näkyvyys, sen asiakassuhde ja sen viestintäkanava ovat kolmannen osapuolen päätösten varassa. Tämä on hyvä päätös niin kauan kuin alusta toimii odotetulla tavalla. Mutta kun alustan kannustimet muuttuvat — algoritmi vaihtuu, sääntely tiukentuu, omistus siirtyy, geopoliittinen jännite kärjistyy — yrityksen koko viestintäarkkitehtuuri voi muuttua yhdessä yössä. Tämä on jokaiselle suomalaiselle pienelle ja keskisuurelle yritykselle riskikysymys, jota ei ole vielä vakavasti pohdittu. Asiakaspohjan omistaminen omilla suorilla kanavilla — sähköpostilistalla, omilla verkkosivuilla, omalla yhteisöllä — ei ole vanhanaikaisuutta. Se on rakenteellinen vakuutus alustojen päätöksiä vastaan.

Euroopan päättäjille viesti on suurempi mutta yhtä konkreettinen. Tarvitsemme tietoinfrastruktuurin, joka kestää sen, että harvat yksityiset toimijat voivat — halusivat tai eivät — muuttaa kansalaisten tiedonsaannin ehtoja yhdellä päätöksellä. Tämä tarkoittaa eurooppalaisen julkisen median resursointia tasolle, jolla se pärjää alustojen rinnalla; se tarkoittaa avointen alustateknologioiden rahoittamista sellaisella pääomalla, joka kestää kymmenen vuoden rakentamista; se tarkoittaa kansalaisten medialukutaidon vahvistamista koulutusjärjestelmässä niin, että jokainen suomalainen lukiolainen osaa lukea algoritmien logiikkaa yhtä luontevasti kuin perinteisen median lähde- ja tekijätietoja. Tämä on kallista, hidasta ja poliittisesti vaivalloista — mutta kustannus pienenee verrattuna siihen, mitä tekemättä jättäminen tuottaisi.

Missä Eurooppa ja EU:n omat alustat sitten ovat? Liian usein ne ovat vielä tutkimushankkeissa, julkisten palvelujen reunoilla, kansallisissa kokeiluissa tai pienten yritysten harteilla ilman sellaista pääomaa, jakelua ja poliittista suojaa, jolla Yhdysvaltain alustajätit on rakennettu. Euroopalla on osaamista, käyttäjiä, mediaa, yliopistoja, yrityksiä ja julkisia instituutioita, mutta se ei ole vielä kohdellut omaa tietoympäristöään strategisena infrastruktuurina samalla vakavuudella kuin energiaa, puolustusta tai puolijohteita. EU:n tehtävä ei ole rakentaa eurooppalaista Facebook-kopiota. Sen tehtävä on varmistaa, että Eurooppaan syntyy omia jakelukanavia, avoimia protokollia, yhteentoimivia yhteisöalustoja ja mediainfrastruktuuria, joiden säännöt eivät synny Kalifornian hallitushuoneissa.

On aika myöntää, että alustatalouden seuraava vaihe ei ratkea sillä, että toivomme suurten yhtiöiden valitsevan oikein. Se ratkeaa sillä, että Eurooppa rakentaa oman institutionaalisen ja teknologisen vastapainonsa. Admatin kysymys jää sen jälkeen edelleen avoimeksi: kuka kontrolloi tiedonkulkua, kun kukaan ei ole valittu sitä kontrolloimaan? Otsikon kysymykseen vastaus on epämukava mutta selvä: Eurooppa on myöhässä, mutta ei ulkona pelistä. EU:n omat alustat eivät synny julistuksista, vaan pitkästä rahoituksesta, julkisista hankinnoista, avoimista standardeista ja eurooppalaisten yritysten halusta omistaa omat yleisönsä. Vapaa Eurooppa ei säily, jos se odottaa muiden turvaavan sen kyvyn erottaa fakta fiktiosta. Sen on rakennettava tuo suoja itse. Aika tehdä se on nyt, ja kello käy nopeammin kuin koskaan.