Pääkirjoitus: Venäjän vaikeudet ovat todellisia — eikä se vapauta Eurooppaa vaan kasvattaa sen vastuun

Pintapuolinen lukutaito Venäjästä on aina ollut Euroopan ongelma. Pitkään se tarkoitti sitä, että aliarvioimme Vladimir Putinin valmiutta riskeihin. Nyt se uhkaa tarkoittaa sitä, että aliarvioimme hänen vaikeutensa — ja luulemme niiden tarkoittavan, että voimme jälleen kerran lykätä omaa ryhdistäytymistämme. Tämä on virhe, ja sen hinta lankeaa meille.

Futucastin uusin jakso vie pohdinnan oikeisiin käsiin: vieraana on Puolustusvoimain entinen komentaja, kansanedustaja Jarmo Lindberg, ja keskustelu liikkuu tiedonhankinnasta ja medialukutaidosta Ukrainan sodan rintamatilanteeseen, Euroopan puolustuksen nykytasoon ja Yhdysvaltain horjuvaan kykyyn päättää sodat, joita on aloittanut. Tunnin ja vartin tiivis paketti tekee sen, mitä julkinen keskustelu tästä aiheesta tekee liian harvoin: pitää eri kerrokset erillään.

▶

Lähde: Futucast #629 — Onko Venäjä oikeasti vaikeuksissa? Vieraana Jarmo Lindberg, 11.5.2026

Aloitetaan siitä, mitä Venäjän vaikeudet ovat. Eivät kuvitelmia, eivät länsipropagandaa, vaan rakenteellisia — ja ne näkee paljaalla silmällä, kun niitä viitsii katsoa. Länsimaisten tiedustelupalveluiden arvioiden mukaan Venäjän kumulatiiviset tappiot Ukrainassa ovat ylittäneet 600 000 kaatunutta ja haavoittunutta, mikä vastaa keskikokoisen eurooppalaisen kaupungin miesväestöä. Tämä ei ole strategisen syvyyden korjattavissa. Tämä on demografinen vahinko, joka kasaantuu rintamakuolleisuuden ja syntyvyysromahduksen yhteissummana niin pitkälle 2030- ja 2040-luvulle, että venäläisten omat suunnittelutaulukot eivät enää piilota sitä.

Taloudellisesti kuva on samansuuntainen, vaikka eri tahdissa. Venäjän bruttokansantuote ei ole romahtanut — pakotteita on kierretty taitavasti, öljytulot ovat virranneet kiinalaisen ja intialaisen kysynnän kautta, ja sotatalouden ylösajo on nostanut työllisyyttä ja kysyntää lyhyellä aikavälillä. Mutta inflaatio painaa kaksinumeroisin prosentein, ohjauskorko on nostettu poikkeustasolle, työvoimapula on krooninen ja korkean lisäarvon teollisuus rapautuu sitä mukaa, kun pätevien insinöörien sukupolvi joko siirtyy puolustusteollisuuteen, lähtee maasta tai loppuu kesken. Sotateollisuus tuottaa määrältään, mutta laatu on toinen tarina, ja tämä näkyy rintamalla.

Ja silti — tämä on se kohta, jossa eurooppalainen keskustelu yleensä kompastuu. Heikentynyt vastustaja ei tarkoita, että vaara on ohi. Heikentynyt vastustaja tarkoittaa sitä, että hän on ennustamattomampi, valmis voimakkaampaan riskiin pelastaakseen kasvonsa ja taipuvampi etsimään pieniä voittoja sieltä, mistä niitä on saatavilla halvalla. Suomen kannalta tämä tarkoittaa hybridivaikuttamisen, rajakokeilun, kyberhyökkäysten ja informaatio-operaatioiden kasvavaa todennäköisyyttä — ei vähenevää. Putinin kotimaisen kannatuksen ylläpito edellyttää, että jokin näyttää menneen voitoksi, ja kun ne eivät enää löydy Donbasin etulinjasta, niitä haetaan muualta.

Tämä on se konteksti, jossa Euroopan on viimein vakavasti otettava se vastuu, jonka se on liian pitkään delegoinut Washingtoniin. ReArm Europe -aloitteen 800 miljardin euron raami on oikean suuntainen ja oikean kokoluokan, mutta vasta ensimmäinen siirto pelilaudalla. Nato-maiden 3 prosentin BKT-tavoite puolustusmenoille on käytännössä uusi normaali. Suomi on tehnyt oman osansa: Nato-jäsenyys 2023, puolustusbudjetin reaalitason nosto, asevelvollisuuden uudistamiskeskustelu, itärajan kokonaisvaltainen jatkuva valmius. Mutta yksittäisen maan ratkaisut eivät korvaa eurooppalaista puolustusvalmiutta — vain täydentävät sitä. Ja juuri täällä pelätään katsoa peiliin: Saksan reservien tila, Ranskan teollisuuskapasiteetti, Italian poliittinen sitoumus pitkän ja tylsän työn tekemiseen ovat kaikki kysymyksiä, joihin ei vielä ole riittäviä vastauksia.

Vielä tärkeämpää on, että puolustusvalmius ei ole vain rahaa eikä vain materiaalia. Se on teollista pohjaa, koulutettua työvoimaa, toimitusketjun resilienssiä ja hankintaprosessien nopeutta, jotka kaikki ovat Euroopassa viime vuosikymmenten aikana hiljaa rapautuneet rauhanvuosien hyväuskoisuuden kuluessa. Eurooppalainen ampumatarviketeollisuus tuottaa vuositasolla murto-osan siitä, mitä Yhdysvallat saa aikaan, ja vielä pienempää osaa siitä, mitä Venäjä on saanut käännettyä sotatalouden vauhdittamana ulos. Tilanteen muuttaminen ei ole kuukausien tehtävä. Se on vuosien — ja sen voi tehdä vain niin, että vetojuhdiksi otetaan ne harvat eurooppalaiset yritykset, jotka osaavat tehdä tätä työtä, ja niiden ympärille rakennetaan tilausvirta, joka kestää myös rauhanaikaa.

Tämän rinnalla kulkee Yhdysvaltain kysymys, jota Lindbergin kanssa keskustelussa ei ohitettu. Washingtonin kyky ja halu lopettaa sotia, jotka se on aloittanut tai joiden geopoliittiseen vetoon se on tarttunut, on viime vuosikymmenen aikana selvästi heikentynyt. Tämä on totta riippumatta siitä, kuka istuu Valkoisessa talossa. Eurooppa ei voi rakentaa pitkän aikavälin turvallisuusratkaisuaan oletuksen varaan, että amerikkalaiset tulevat tarvittaessa pelastamaan tilanteen niin kuin he ovat tehneet viimeisten 75 vuoden ajan. Tämä on kylmää kyytiä, mutta totta — ja tunnustaminen on alku ratkaisulle, ei ongelma.

Mikä tästä seuraa suomalaiselle yritykselle, päättäjälle ja kansalaiselle? Ensiksi se, että turvallisuuspolitiikka ei ole enää erillinen siilo, jonka voi delegoida ulkoministeriölle ja puolustushallinnolle. Se on osa elinkeinopolitiikkaa, koulutuspolitiikkaa, energiapolitiikkaa ja teollisuuspolitiikkaa. Kun puhumme huoltovarmuudesta, puhumme yritystoiminnasta. Kun puhumme tekoälystä, puhumme sekä siviili- että puolustuskäytöstä. Kun puhumme vihreästä siirtymästä, puhumme energiariippumattomuudesta, joka on myös turvallisuuskysymys. Suomalaisten kasvuyhtiöiden joukossa on jo niitä, jotka ovat oivaltaneet tämän — Iceye satelliittikuvauksessa, Patria perinteisessä raskaassa puolustusteollisuudessa, ja yhä useampi tekoäly- ja kybersektorin pelaaja kahdenkäyttötuotannossa. Heidän työnsä on osa Suomen vastausta.

Toiseksi on tunnustettava, että medialukutaito on turvallisuustaito. Lindberg nostaa jaksossa tämän esille, ja se ei ole pieni asia. Demokratian puolustuskyky riippuu kansalaisten kyvystä erottaa lähteet, tunnistaa vaikuttamisyritykset ja kestää sitä epävarmuutta, joka tulee siitä, ettei joka kysymykseen ole nopeaa varmaa vastausta. Suomalainen koulutusjärjestelmä on tässä kansainvälisesti vahva, mutta sen vahvuus on aktiivisen ylläpidon varassa — ei oletuksen, että se kestää passiivisena.

Ja kolmanneksi, ja tärkeimpänä: heikkenevä Venäjä ei vapauta Eurooppaa. Se kasvattaa sen vastuun. Vastuu tunnistaa heikentyneen vastustajan ennustamattomuus. Vastuu rakentaa oma puolustus- ja huoltovarmuuskapasiteetti, joka ei nojaa pelkkään amerikkalaiseen sateenvarjoon. Vastuu käydä se rakennetyö, johon ei mikään vaalikausi yksinään ehdi mutta jonka jokainen vaalikausi voi tehdä joko hieman paremmaksi tai hieman huonommaksi. Tämä on sukupolven projekti, ja se on alkanut nyt — tai jätetään aloittamatta.

Helpompaa olisi uskoa, että Venäjän vaikeudet ratkaisevat ongelman puolestamme. Hauskempaa olisi, että Yhdysvallat olisi yhä se vakaa kumppani, joka maksoi laskun rauhanvuosikymmeniltä. Mukavampaa olisi, että ReArm Europen rahat riittäisivät ja loput hoituisi vanhalla rutiinilla. Mutta yksikään näistä ei ole totta. Eurooppalaisen vapauden hinta on noussut, ja se maksetaan nyt valuutassa, jonka Eurooppa ei ole pitkään aikaan ollut tottunut antamaan: rahassa, päätöksenteon nopeudessa, teollisuuspolitiikan rohkeudessa ja siinä yhteisymmärryksessä, että vapaus, jota emme itse rakenna, ei tule pysymään meidän vapautena.

Tähän on aika myöntää: Eurooppa ei voi enää ulkoistaa omaa turvallisuuttaan kenellekään muulle. Ei Yhdysvalloille, ei Venäjän vaikeuksille, ei eilisen rauhalle. Vain meille itsellemme.