Suomi kärkeen 2050 — visio jota poliitikot eivät uskalla maalata

Heikelä & Koskelo 23 minuuttia -ohjelman uudessa jaksossa keskustellaan tuoreesta julkaisusta, jonka nimi on yhtä aikaa rohkea ja paljastava: Radikaali raportti. Raportin tarkoitus on yksinkertainen — kuvata, miten Suomi palautuu kärkikastiin vuoteen 2050 mennessä. Jaksossa nousee esiin kysymys, joka jää helposti syrjään päivän politiikan melussa: miksi tällainen visio joudutaan kirjoittamaan kansalaisaloitteena, eikä se synny eduskunnasta?

Tämä aihe on meidän — koko yhteiskunnan — kannalta tärkeämpi kuin ensisilmäyksellä näyttää. Vision puuttuminen ei ole vain retorinen ongelma. Se on rakenteellinen ongelma, jolla on suora yhteys siihen, miksi Suomi on viimeisen viidentoista vuoden aikana jäänyt pohjoismaisesta verrokkitasostaan.

Heikelä & Koskelo on rakentanut formaatin, joka pakottaa katsojan ajattelemaan vakavasti, mutta ei loputtomasti. 23 minuuttia ei riitä koko vastaukseen, mutta riittää kysymyksen muotoiluun — ja juuri tämän jakson kysymys ansaitsee tarkemman tarkastelun.

▶

Lähde: Heikelä & Koskelo 23 minuuttia — Radikaali raportti: Suomi kärkeen 2050, 18.5.2026

Mistä tässä on kyse?

Kun me suomalaisina kuvittelemme valtion strategista suunnittelua, mieleen nousee tyypillisesti hallitusohjelma — neljäksi vuodeksi laadittu asiakirja, joka uusiutuu vaalikausittain. Hallitusohjelma on rakennettu palvelemaan tätä rytmiä. Se on poliittinen kompromissi sen hetken voimasuhteista, ja sen aikahorisontti on enintään vaalikauden mittainen. Vaalit tulevat, ohjelma vaihtuu, prioriteetit asettuvat uusiksi.

Tämä on neutraali asia sinänsä — demokratia tarvitsee päivittyvät mandaatit. Mutta sen seuraus on rakenteellinen ongelma, joka kasaantuu pitkällä aikajatkumolla. Niitä asioita, jotka tuottavat tuloksen vasta 15–25 vuoden kuluttua, ei kannata mainita vaaliohjelmassa. Niiden tekemättä jättäminen ei aiheuta tappiota seuraavissa vaaleissa. Ja niiden aloittaminen ei tuota mainetta nyt istuvalle hallitukselle, koska tulos kerkeää näkyä vasta vasta sitä seuraavalla hallituksella.

Tämä on perinteinen demokraattisten järjestelmien hidaste, ja se on hyvin dokumentoitu — niin Suomessa kuin muualla. Mutta erityisesti Suomelle, jonka tuottavuus-, demografia- ja investointikehityksen rakenteellinen suunta on jo kääntynyt, pitkän aikavälin vision puuttuminen on kalliimpaa kuin moneen muuhun maahan.

Mitä data kertoo?

Tämä ei ole vain mielipidekysymys. Numerot kertovat jotain hyvin selvää siitä, missä Suomi on suhteessa siihen, mihin Suomi pyrkii.

BKT per asukas — eli kuinka paljon arvoa kukin meistä keskimäärin tuottaa vuodessa — on Suomessa Eurostatin tietojen mukaan ollut viime vuosikymmenen ajan selvästi Ruotsia jäljessä. Vielä 2008 olimme samalla tasolla. Sen jälkeen Ruotsi on irtaantunut. Kyse ei ole suhdannevaihtelusta, joka korjautuu seuraavassa noususuhdanteessa. Kyse on rakenteellisesta kasvueron kasaantumisesta, joka on kestänyt enemmän kuin vuosikymmenen.

Tuottavuuskasvu — eli kuinka paljon enemmän arvoa työtunti tuottaa kuin vuotta aiemmin — on jämähtänyt Suomessa tasolle, joka ei ole riittävä rahoittamaan sitä hyvinvointivaltiota, jonka olemme rakentaneet. Suomen Pankin ja ETLA:n raportit ovat toistaneet tämän diagnoosin niin monta kertaa, että se on alkanut kuulostaa pohjavireeltä. Mutta pohjavire ei ratkaise ongelmaa.

Huoltosuhde — eli kuinka monta työikäisen ulkopuolista (alaikäistä tai eläkeikäistä) on jokaista työikäistä kohti — heikkenee 2030-luvun edetessä joka tapauksessa. Tilastokeskuksen väestöennusteen mukaan yli 65-vuotiaiden osuus väestöstä jatkaa nousuaan koko 2030-luvun. Tähän ei voi vastata yksittäisellä reformilla. Tähän voi vastata vain pitkäjänteisellä rakenteellisella uudistumisella.

Tutkimus- ja kehitysmenot — joiden osuudesta BKT:sta tehtiin lakitasoinen sitoumus nostaa neljään prosenttiin vuoteen 2030 mennessä — ovat yhä matkalla kohti tavoitetta, mutta vauhti ei ole riittävä, ellei yksityinen sektori panosta merkittävästi enemmän. Julkinen rahoitus ei yksin nosta osuutta neljään prosenttiin. Yritykset tekevät sen tai eivät tee sitä.

Tämä on se rakenteellinen kuva, jonka me toivomme jonkun maalaavan vuoteen 2050 ulottuvaksi vastaukseksi. Toistaiseksi sitä on kirjoittamassa kansalaisaloitteen muotoinen raportti. Eduskunnasta sellaista ei ole tulossa — ainakaan vielä.

Miksi visio puuttuu?

Vaalikausi ei suosi pitkää aikahorisonttia, mutta tämä on vain osa selitystä. Toinen osa on se, että rakenteellinen uudistuminen on poliittisesti kallista juuri silloin kun se on tehokkainta. Päätökset jotka kannattaa tehdä nyt — esimerkiksi suomalaisen pääoman kotiuttaminen kasvuun investoiviin yhtiöihin, energiapolitiikan pitkäjänteinen sitouttaminen vuosikymmeneksi, tai osaamisen perustan vahvistaminen lapsista lähtien — palkitsevat tekijäänsä vasta 10–25 vuoden kuluttua. Siihen mennessä mandaatin on jo voittanut joku muu.

Tämä on perinteinen aikahorisonttiongelma. Sen tunnistaminen on helppoa. Sen ratkaiseminen on vaikeaa, ja siihen on koko 2000-luvun ajan haettu kahta erilaista vastausta.

Ensimmäinen on parlamentaarinen sopiminen: tärkeimmät pitkän aikavälin uudistukset (esimerkiksi koulutusrakenne, eläkejärjestelmä, energiapolitiikka) sovitaan eduskuntapuolueiden kesken yli vaalikausien. Tämä on toiminut joissakin asioissa — vuoden 2017 eläkeuudistus on hyvä esimerkki — mutta vain silloin kun kaikki keskeiset toimijat hyväksyvät, ettei voitto näy heidän omalla vaalikaudellaan.

Toinen on kansalaiskeskustelu vaalisyklin ulkopuolella. Tämä on se tila, jossa Radikaali raportti operoi. Kun virallinen poliittinen koneisto ei uskalla tarttua pitkän aikavälin näkemyksen muotoiluun, sitä kirjoittavat ne, jotka eivät ole vaalikausiriippuvaisia. Tämä on hauras ratkaisu — sen vaikutusvalta riippuu siitä, ottavatko poliittiset toimijat sen vakavasti — mutta se on parempi kuin tyhjyys.

Mihin Suomi voi suunnata vuoteen 2050?

Jos jättäisimme nykyiset trendit kulkemaan omassa rytmissään, vuoteen 2050 mennessä Suomi olisi todennäköisesti yhä yksi maailman vauraimmista maista — mutta selvästi jäljessä siitä, mihin olisimme voineet päästä. Tämä ei ole skenaarioennuste vaan suuntaviiva: rakenteellinen jäljessä-pysyminen jatkuu, ellei suunta käänny.

Käänteen rakentamiseen on hahmoteltu jaksossa ja monissa muissa keskusteluissa kolme rakenteellista pilaria, joista kukaan ei kiistä — kiistat alkavat keinoista, eivät päämääristä.

Ensimmäinen on tuottavuus. Suomalaiseen yritysrakenteeseen ei ole rakennettu sitä tiheää keskiraskaiden kasvuyhtiöiden joukkoa, jonka esimerkiksi Ruotsi on rakentanut. Suuria globaaleja toimijoita meillä on muutama. Pieniä yrityksiä on paljon. Mutta keskiraskasta kerrosta, jossa työllistäminen ja tuottavuuden nousu tapahtuvat samanaikaisesti, ei ole tarpeeksi. Tämä ei muutu hetkessä. Mutta sen muuttamiseksi tehdyt päätökset tehdään tällä ja seuraavalla vaalikaudella, tai sitten niitä ei tehdä lainkaan.

Toinen on osaaminen. Suomalainen koulutusjärjestelmä on yhä kansainvälistä keskitasoa parempi, mutta nuorimpien ikäluokkien osaamistaso on PISA-mittauksissa pudonnut tasaisesti. Tämä on huolestuttavaa siksi, että se on ennustava indikaattori — vuonna 2040 työvoimaan astuvat ne, jotka nyt käyvät peruskoulua. Heidän osaamisensa on osa sitä tuottavuutta, jolla 2050-luvun Suomea ylläpidetään.

Kolmas on investoinnit. Suomi on energia-, teollisuus- ja digitalisaatiosiirtymässä erityisessä asemassa — meillä on vihreä sähkö, koulutettu työvoima ja vakaa toimintaympäristö. Tämä on yhdistelmä, jota harvalla maalla on. Mutta investointien houkutteleminen vaatii sitä, että pelisäännöt eivät vaihdu vaalikausittain. Pitkät sitoumukset eivät synny ympäristössä, jossa kahden vuoden päästä ehdot ovat eri.

Nämä eivät ole vallankumouksellisia havaintoja. Niitä on toistettu raportti toisensa jälkeen 2010-luvulta lähtien. Mutta juuri tämä on Radikaalin raportin ydinhavainto: meillä on diagnoosi, mutta meillä ei ole sitoutumista hoitoon.

Eteenpäin katsoen

Vuosi 2050 on 24 vuoden päässä. Se kuulostaa kaukaiselta — mutta se on yhtä kaukana edessä kuin vuosi 2002 on takana, ja sitä me muistamme aika hyvin. Yhdellä sukupolvella on aikaa muuttaa yhteiskunnan rakennetta merkittävästi, jos siihen sitoudutaan. Tämä on dokumentoitua: Irlanti 1990-luvulta 2010-luvulle, Etelä-Korea 1970-luvulta 2000-luvulle, Suomi 1980-luvulta 2000-luvulle.

Mutta yhdellä sukupolvella on myös aikaa antaa rakenteen luisua, jos pitkän aikavälin näkemyksen muotoilu jätetään tekemättä. Tämä on dokumentoitua sekin.

Onko Suomi tällä polulla vai toisella, ei ratkea ensi vuonna eikä viidentoista kuukauden päästä. Se ratkeaa siitä, alkavatko vaalikausien yli ulottuvat rakenteelliset päätökset olla normaali poliittinen toimintatapa vai poikkeus. Tämä on se kysymys, jonka Radikaali raportti yrittää nostaa pöydälle — ja se ansaitsee tulla nostetuksi kuuluvammin kuin vain yhdessä podcast-jaksossa.

Kysymys ei ole siitä, onko meillä varaa 2050-vision rakentamiseen. Kysymys on siitä, onko meillä varaa olla rakentamatta sitä.