Avaa sovellus. Valitse aika. Kymmenen minuuttia, ja olet erikoislääkärin vastaanotolla. Voit valita mausteet: haluatko kokeneen ortopedin vai nuoren ja nälkäisen kyvyn? Kuin verkkokaupassa shoppailisi.
Samaan aikaan toisaalla: Soita terveyskeskukseen. Kuuntele nauhoitetta. Odota takaisinsoittoa. Jos onni potkaisee, saat ajan hoitajalle ensi viikolla. Lääkärille pääset ehkä ensi kuussa.
Suomi on jakautunut kahteen kastiin. Meillä on tehokas ohituskaista niille, joiden työnantaja maksaa, ja tukkoinen kinttupolku muille.
Sote-uudistuksen piti korjata tämä. Se ei korjannut. Se rikkoi loputkin.
Luvut ovat rumia. Hyvinvointialueiden alijäämät paukkuvat yli miljardin euron. Silti hoitoonpääsy on kriisissä. Tuoreet selvitykset kertovat karua kieltään: perusterveydenhuollon hoitotakuu on monilla alueilla pelkkä vitsi.
Ongelma ei ole lääkäreissä. Suomalainen lääkäri on huippuluokan ammattilainen. Ongelma on järjestelmässä, joka tappaa motivaation.
Julkisen sektorin johtaminen on jämähtänyt 70-luvulle. Byrokratia jyrää potilastyön. Lääkäri ei halua täyttää kaavakkeita, hän haluaa parantaa ihmisiä. Kun työolot ovat kurjat ja hierarkia kankea, tekijät äänestävät jaloillaan.
Ei ihme, että yksityinen puoli vetää. Siellä johdetaan. Siellä lääkäri saa keskittyä olennaiseen. Viihtyvyys on parempi, koska prosessit toimivat.
Mutta ei yksityinenkään sektori ole viaton. ”Pörriäiset” ja suuret terveystalot ovat mestareita lypsämään.
Kun vakuutusyhtiön piikki on auki, houkutus ylidiagnosointiin kasvaa. Nuhapotilaalle tarjotaan magneettikuvausta ja erikoislääkärin konsultaatiota, koska ”vakuutus korvaa”. Tämä on tehotonta resurssien haaskausta. Se on markkinatalouden lieveilmiö, joka pitää uskaltaa sanoa ääneen. Ylihoito on yhtä epäeettistä kuin alihoito.
Ratkaisu ei ole kaataa lisää rahaa pohjattomaan sote-kaivoon. Ratkaisu löytyy etelästä.
Saksassa ei ole yhtä monoliittista järjestelmää. Siellä on Bismarckin malli. Raha seuraa potilasta. Sairauskassat kilpailevat ihmisistä. Jos julkinen ei toimi, potilas kävelee yksityiselle, ja kassa maksaa.
Saksan mallissa kilpailu pakottaa tehostamaan. Se pakottaa johtamaan paremmin. Siellä ei voi makuuttaa ihmistä vuotta lonkkajonossa, koska asiakas lähtee naapuriin.
Suomessa pelätään kilpailua. Suojellaan julkista monopolia, vaikka se on todistettavasti tehoton. Palkkojen ”harmonisaatio” on tästä viimeisin esimerkki: nostetaan kulut kattoon ilman, että tuottavuus nousee piiruakaan. Se on resepti taloudelliseen katastrofiin.
Meidän on myönnettävä tosiasiat. Nykyinen sote-himmeli on kallis ja kankea. Se tarvitsee kilpailua, se tarvitsee saksalaista realismia ja se tarvitsee johtamista, joka ymmärtää ihmistä – oli hän sitten potilas tai lääkäri.
Työkykyinen Suomi ei synny jonottamalla. Se syntyy tekemällä.
Emilia Päätoivo
päätoimittaja
emilia.paatoivo@innohub.fi
